Päivä 17: Lainaus lempikirjasta
Olin katsonut valmiiksi Turkka Hautalan Salosta kohdan, jonka tähän kirjoittaisin, mutta menin ja lainasin sen eräälle ystävälleni, mutta ei huolta! Onhan näitä muitakin.
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1959)
(Elina on saanut tietää Akselin maanneen Aunen kanssa, ja niinpä Elina on suuttunut ja huutanut Akselille ja heittänyt sormuksensa menemään. Ollaan järven rannalla ja Akseli sanoo, että jos Elina menee, niin hän tappaa itsensä. Sormus etsitään ja Elina yrittää rauhoittua, mutta unohtaa hän ei tietenkään koskaan voi:)
"Sana katkesi jälkinyyhkeiden vuoksi. Elinan silmät katselivat järvelle. Maisema alkoi tummua sillä aurinko oli laskenut. Mutta se hämärtyi myös siksi että viimeinen kyynel kerääntyi hiljaa silmänurkkaan, josta se sitten lähti vierimään nenänpieleen ja pysähtyi siihen.
Elämä oli iskenyt. Ensimmäisen kerran."
Rakastan noita kahta viimeista virkettä.
Pohjantähdestä toki voisi olla monta muutakin lainausta, mutta on silti tähdennettävä, että yksittäisten kohtien sijaan kirjassa on täydellinen tarina, kaikki ne 1500 sivua. Linna on luonut tarinan, joka on kaikenkaikkiaan niin täydellisen koskettava ja humaani, että yksittäisten kohtien nosto ei kyllä tee teokselle oikeutta.
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)
"Voi rakkaani maa
voi rakkaani ranta
itke oi maa itke oi ihana ranta
yli yön havinan - hentojen kukkien tuoksun
jäkäläpikarein yli
on taivaaseen nouseva kuumana huutona laulu
Ja miehet polvillaan painuvat maahan
ja kätensä ristivät taivaan jumalaa rukoillen."
Tämä on ensimmäinen säkeistö runosta/laulusta, jolla tämä teos alkaa. Mukan teoksen tyyli iskee suoraan tällaisen runotytön sieluun ja sydämeen ja tuo ylläoleva virrenomainen runo on kauneimpia, joita tiedän.
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006)
(Lucie ja Henning keskustelevat elämistään juhlien pikkutunneilla Henningin paviljongin terassilla yöhön tuijottaen:)
"Siltä että meidän aikamme on ohi. Sinä haluat säilöä meidät sellaisina kuin me olimme ja tämä pikku tönö on sinun säilykepurkkisi."
Lucie heilutti raukeasti imuketta puhuessaan ja Henning katsoi hänen vasenta rannettaan. Henning muisti miten sorea ja viehkeä tuo ranne oli kerran ollut, hän muisti upean rannekellon jota Lucie oli käyttänyt. Henning ei keksinyt mitään sanottavaa.
"Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin miten asiat ovat, Henning", Lucie sanoi armotta. "Kun soitto loppuu niin se loppuu, ei ole mitään järkeä jäädä kuuntelemaan kaikua."
[...]
"Minulla on kotona vaatekomerossa yhdeksäntoista hatturasiaa", Lucie jatkoi. "Laskin ne eilen. Ehkä ne ovat hyvä rakkauden korvike, ehkä eivät. Mutta yhden asian minä tiedän, ja se on se että maksaa niin helvetisti tulla siksi mikä on."
"Tulla siksi mikä on?" Henning sanoi kohottaen kulmiaan. "Eihän sellaista ole olemassakaan. On vain se mitä me haluamme olla ja mitä luulemme olevamme. Naamiaisia kaikki tyynni eikä naamioiden alla ole koskaan mitään oikeaa minää, siellä on jotain muuta, jotain minkä jäljille emme pääse."
"Ja mitähän se voisi olla?" Lucie kysäisi. Nyt oli hänen vuoronsa yrittää kuulostaa ironiselta, mutta hänen äänestään kuulsi epävarmuus.
"Parkuva lapsi tai kylmästi laskelmoivat aivot, mistä minä tiedän", Henning sanoi lakonisesti. "Ei se varsinaisesti kiinnosta minua. Ihminen on omimmillaan kameleonttina, se on minun mielipiteeni."
"Enpä tiedä", Lucie sanoi. "Minä halusin vain paeta. Matkustaa kunnes kaikki kaiut olisivat niin heikkoja etten enää kuulisi niitä. Mutta enää en tiedä. Joskus sitä esittää roolinsa liian hyvin. Siihen väsyy, ja myös siihen miten muut ihmiset reagoivat. Mutta siitä ei enää pääsekään vapaaksi, pakotietä ei ole."
"Minä muistan millainen sinä olit, Lucie", Henning sanoi hitaasti. "Et ikinä ymmärtänyt miten muut reagoivat sinuun."
"Miten niin?", Lucie kysyi.
"Sinä herätit toiveita ja sitten petit ne. Kosketit ihmisiä ja sait heidät uteliaiksi, sitten lensit tiehesi ja jätit heidät yksin."
"Minusta tuntuu että kuvailet nyt itseäsi."
"Ehkäpä kuvailenkin", Henning sanoi. "Ehkä olemme haavoittuneita romantikkoja kumpikin."
Hän vaikeni mutta se sama tunne, se joka hänellä oli ollut kun hän seisoi yksin kalliolla, palasi ja pakotti hänet jatkamaan, puhumaan asioista joista hän oli päättänyt olla puhumatta enää koskaan.
"Minäpä kerron sinulle mitä rakkaus on", hän sanoi. "Se on sitä kun kävelee kahdeksantoistavuotiaana eräänä kesäiltana hiekkatietä pitkin kaksi uutta sormusta rasiassa. Se on sitä kun on köyhästä perheestä kotoisin ja paiskii vuoroja tehtaalla, jotta olisi varaa ostaa sormukset. Se on sitä kun palvoo tyttöä jolla on vuokrahuone köyhemmän väen asuintalon pohjakerroksessa tuon hiekkatien päässä. Se on sitä kun pääsee perille ja näkee ikkunasta miten venäläinen upseeri pukee vaatteita ylleen ja sängynlaidalla istuu nuori puolialaston tyttö ja upseeri jättää muutaman setelin hänen yöpöydälleen. Ja se on sitä ettei tyttöä voi moittia paskan vertaa koska tietää hänen olevan yhtä köyhä kuin itsekin on.
[...] Mutta en minä kuvittele että rakastin Heiniä. Sitä roihuaa vain kerran, sitten joutuu tyytymään kajastukseen."
On perin todennäköistä, että tämä lainaus avautuisi paremmin, jos lukisi kaikki ne noin 570 sivua, jotka kirjassa on ennen tätä keskustelua, mutta toivottavasti tämäkin antaa aavistuksen.
