Reilu viikko sitten kuuntelin ylen yöradiota ennen nukkumaanmenoa, ja siellä uusittiin Eve Mantun ohjelma (ilmeisesti vain yksi yksittäinen ohjelma, ei osa mitään sarjaa), jossa hän välitti ihmisten kiitoksia. Ohjelmaan oli etukäteen saanut lähettää viestin, jossa esitti kiitoksensa - jollekin asialle tai ihmiselle. Ja ohjelmassa Mantu kävi välittämässä parit kiitokset niiden saajille. Aivan hurmaava ohjelmaidea ja se sai kyllä tosi hyvälle mielelle ainakin tämän kuuntelijan!

Ihmiset kiittivät ystävällisiä kassaneitejä, satunnaisia auttajia, opettajia, ystäviä, Suomen luonnosta, jo elämästä kadonneita ihmisiä, oman rapun siivoojapoikaa, elämästä ja ystävistä ja sellaisesta.

Ketä itse kiittäisin, sitä en ehkä itse julkisesti täällä blogissa kirjoita.

Mutta sellaiset ajatukset tulivat mieleen, että ihmisten pitäisi ehdottomasti kiittää enemmän. Niin kaupankassaa, kuin kaikkia kanssaeläjiä. Pienistä asioista ja miksei isoistakin. Kiitos, että olet elämässäni. Kiitos että kuuntelet huoliani ja tyhmiä juttujani. Kiitos että soitat. Kiitos että istut tässä juomassa kahvia kanssani. Kiitos kun toivotit mukavaa lomaa. Kiitos kun suosittelit hyvää kirjaa. Kiitos kun tulit käymään. Kiitos kun pidit ovea auki. Kiitos kun sinä tuntematon hymyilit minulle kadulla.

Tokkopa kaikki osaavat arvostaa oman elämänsä hyviä asioita, pitävät hyvää itsestäänselvyytenä ja murtuvat menettäessään. Sama pätee kyllä kohteliaisuuksiinkin. Olkoonkin, ettei kyse sinänsä ole vain kohteliaisuuksista. Kyse on siitä, että toisia ihmisiä olisi syytä kehaista ilman kohteliaisuuden kankeaa viittaa, ilman vastakohteliaisuustoivetta, ei sisällöttä ja tarkoituksetta.

Oletpas jotenkin säteilevä tänään. Mahtavaa kun suosittelit hyvää elokuvaa ja tarjosit minulle suklaata. Oletpa sinä keittänyt hyvät kahvit. Miten osasitkin niin hyvin auttaa sanaristikossa. Ohjelmassa esitettiin myös idea: kirjoita (käsin) kirje ihmisille, joka on jotenkin positiivisesti vaikuttanut elämääsi, vaikkapa suurestikin. Kehu ja kerro, miten suurta iloa tuosta ihmisestä on todella ollut sinulle. Vie kirje henkilökohtaisesti sen saajalle. Lue kirje ääneen. Ja voila! elämä hymyilee hiukan enemmän.

En tiiä, kannattaako kirjettä ehdoin tahdoin vielä henkilökohtaisesti tai lukea ääneen. Minusta olisi riittävää kirjoittaa postikorttiin "Olet minulle tärkeä". Tai tekstiviestiinkin, miksei.

Luulen, että maailmassa olisi paljon vähemmän pahoinvointia ja ongelmia, jos ihmiset saisivat useammin kuulla suitsutusta. Sellaista aitoa, vilpitöntä hyvää. Kiitoksia ja hymyjä.

Kiitos kun olet.

Muutama päivä sitten bongasin ihan sattumalta kirjakaupasta mielenkiintoisen lastenkirjan. En ollut koskaan ennen kuullut tai nähnyt Maija Larmolan ja Leena Lumpeen Kukkulan kortteli -sarjasta, ja jäin selailemaan 4-osaisen sarjan uusinta kirjaa, Jenkkikassia. Seuraavaksi marssin kirjastoon ja lainasin kaksi sarjan aiempaa kirjaa.

Niin mistä on kyse?

Kukkulan kortteli -sarja (SKS) kertoo yhden kuvitteellisen helsinkiläiskorttelin elämästä eri aikoina: ensimmäinen osa Kukkulan kortteli, kaupungin kaksi vuosisataa (1987) käsittelee 1700- ja 1800-lukuja, Kesätukka ja muita juttuja Kukkulan korttelista (1990) sijoittuu 1920- ja 30-lukuihin, kolmas osa Monosukka (1992) kertoo neljäkymmenluvun lopusta sodan jälkeisessä Helsingissä ja se Jenkkikassi (1998) sijoittuu 1950-luvulle. Sarjan uusin osa, Tiikerihevonen (2010), käsittelee jälleen 1800-luvun loppua. Leena Lumpeen kuvitus on kaunista ja kirjoissa on kaikki historialliset faktat paikallaan kaiken maailman ajan yksityiskohtia myöten. Kirjojen lopuissa on monisivuiset "selitysosiot", joissa käydään läpi näitä faktoja ja esim. sanastoa. Kirjan tarinat ovat tosi lapsille tarkoitettuja, mutta tietysti kirjat kertovat samalla eri aikojen yhteiskunnallisista virroista, mentaliteeteista ja tavoista. Aivan ihania ovat kirjojen ensimmäisillä aukeamilla olevat ilmakuvat korttelista - ne kuvastavat miljöön lisäksi tietysti sitä muutosta, joita varmasti kaikki vanhat suomalaiset kaupungit ovat vuosikymmenten saatossa käyneet läpi.

En ole kenties ihan kohderyhmää, itse näen että kirjat olisi tarkoitettu ensisijaisesti lapsille, mutta miksei myös aikuisille siinä mielessä, että ne herättelevät varmasti nostalgisia tunteita, etenkin siis kirjan viimeiset osat. Itsekin kuitenkin ihastuin. Historiaa hauskassa muodossa, olenhan historianopiskelija.

Kirjat myös kattavat niitä ajanjaksoja, jotka mielestäni Suomen historiassa ovat kaikkein mielenkiintoisimpia. Jos minun pitäisi luetella kiinnostavimpia ajanjaksoja ja ilmiöitä, sanoisin, että niihin kuuluvat ainakin 1800-luvun loppu, 1900-luvun alku (erityisesti sisällissota), 1920-ja 1930-luvut, sekä 1960- ja 1970-lukujen taite. Siis ajat, joissa mielestäni kulminoituvat suuret ristiriidat ja konfliktit, ajat joissa syntyy eniten uutta. Arjen historia ja erilaisten poliittisten liikkeiden historia. Jotain sellaista. 

Hankalan asiasta tekee se, että historiassa oikeastaan kaikki on mielenkiintoista, kunhan näkökulma on kiintoisa.

Aloin eilen lukea Kjell Westön viime vuonna (2011) julkaistua tekstikokoelmaa Halkeamia, ja kaikista jo lukemistani äärimmäisen mielenkiintoisista teksteistä minua eniten sävähdytti tämä runon/novellin tyyppinen teksti "Suomalainen mäkihyppääjä". Sama maku taitaa olla myös Sanojen jano -blogin kirjoittajalla, joka myös nimesi tämän suosikikseen :)

"Suomalainen mäkihyppääjä

Suomalainen mäkihyppääjä vartoo kärsivällisesti, pitelee suksiaan niin että valmistajan logo näkyy,

hän katsoo alas, näkee alastulomontun ja kymmenettuhannet utrliaat, hän kohottaa katseensa, hän näkee Lahden ja tummanvihreän metsän, näkee Innsbruckin ja Alppien terävästi piirtyvät huiput, näkee Lake Placidin olympiakylän,

hän odottaa vuoroaan, istuutuu lähtöpuomille, hän on valmis, hän sormeilee hermostuneesti kengänkantaansa; pitävätköhän siteet?

Vihreä valo! Hän huitaisee kärsimättömästi lähtötoimitsijan kepin sivuun, voimakas potku, ja hän lähtee matkaan

luiston on hyvä! Kyllä! Kyllä! Se on hyvä

yleisö sorisee toiveikkaasti

valtava ponnistus, hän lentää, asento on erinomainen, sukset tiukasti yhdessä, vartalo juuri oikeassa etukenossa, käsivarret myötäilevät kehoa joustavasti

hyppy kantaa pitkälle! Se kantaa pitkälle! Miten rohkea hän onkaan, hän vie hypyn loppuun asti, ei jätä sitä vajaaksi

yleisö näkee, kuinka suomalainen mäkihyppääjä valmistelee tyylipuhdasta Telemark-alastuloa

joukossa käy kohahdus kun voimakkaat ylöspäin kohoavat ilmavirtaukset nostavat hänet mäkimontusta, taivaalta laskeutuu lumiverho, hänen ääriviivansa muuttuvat epäselviksi

edelleen toinen jalka toisen edessä, hieman koukussa, hän painuu sumupilven läpi ja kohtaa kulkiparven

hän palaa tyylipuhtaaseen lentoasentoonsa, väistelee vain vaivoin suihkukoneita, Euroopan ilmatilassa on ruuhkaa

stratosfäärissä kemiallis-fysikaalinen ympäristö muuttuu ohueksi, happi vähenee, hiilidioksidi värjää hänen henkeä haukkovan nielunsa mustaksi, kemosfääristä puuttuu otsonia mutta se ei haittaa, suomalaisen mäkihyppääjän keuhkopussit ovat todellisia palkeita, kosmisia pumppuja

(eikä ole helppoa väistellä satelliittejakaan!)

hän muistelee isosisäänsä, sikurin ohutta hajua, harmaita unia ja sotatappioita – miten erilainen onkaan tämä matka taivaaseen!

Bergiselin mäessä Euroopan yhteisön tuomaristo tuomitsee hypyn kaatuneeksi

jonosfäärissä on kuumat oltavat, mutta hän on tottunut saunoja

kuu on ankea paikka

kaukaa katsottuna maapallo on kietoutunut valkeaan, sen tiesi jo Neuvostoliiton Laika Gagarin, kilpailija lähtönumerolla 1

tulee kylmä, hyppääjä kaipaa isoäidin vanhaa villatakkia, kirkuvan värinen keinokuitupuku ei lämmitä

hän pidättää vaivattomasti henkeä matkatessaan Saturnuksen kiukkasrenkaan läpi, kuluttaa aikaa kertaamalla viimeisimmän veroilmoituksen vähennyksiä

mikä kestävyys ja kantti! Mikään voima ei voi vangita häntä ellipsiselle radalle, hän jää lineaariseksi onnelliseen loppuun saakka!

Bergiselin mäessä viiden integroituneen maan viisi hyppytuomaria julistavat hyppääjän kadonneeksi ja kuolleeksi, kilpailu jatkuu

Linnunrajan kauimmaisessa päässä hänen voitontahtonsa alkaa hieman horjua

(miten kaunis Andromeda onkaan! Miten hohtavia Plejadit, miten värikkäinä loistavat Orionin tähtisumun kaasumassat!)

hän kulkeutuu uuden galaksi läpi, juuttuu tuhanneksi vuodeksi mitättömän, kastamattoman taivaankappaleen kuuksi, kunnes ohikiitävä komeetta tempaisee hänet mukaansa

sillä ei ole enää väliä, aika ei merkitse hänelle mitään, hän tähtää nyt ikuiseen huippukuntoon ja täydelliseen aerodynamiikkaan

ihme tapahtuu, hän tekee välilaskun – riisu sukset jalasta niin että valmistajan logo näkyy! - ja jää pariksi miljoonaksi vuodeksi karulle planeetalle, siellä on siedettävä kaasukehä, otsonikerros antaa suojaa, fotosynteesi on mahdollinen, ja suomalainen mäkihyppääjä perustaa (vailla sen suurempaa innostusta) solujen jakaantumisen kautta uuden valtakunnan, se on monokulttuurinen mutta siinä on toki vapaakirkkoja, oopperalaulajia, pizzaketjuja, mäkihyppääjiä ja vaikeasti määriteltäviä komplekseja solkenaan

maapallolla uusi älykäs laji pystyttää kuolleen kulttuurin kunniaksi muistomerkin entisen Bergiselin mäkeen

suomalainen mäkihyppääjä tekee harjoitushypyn planeetallaan, hän nousee ilmaan ja hän lentää taas!

Ponnistus jää huonoksi pitkän tauon takia, hän kaipaa myös lehdistön kiihkeää spekulointia suurkisojen alla

hän luhistuu mustaan aukkoon, hän puristuu käsittämättömän tiheyden mitättömäksi osaksi

hänellä on turvallinen olo, hän mutisee aukon uumenista että alastuloa täytyy vielä parantaa Lahden MM-kisoja varten

(Ny Tid, talvi 1989)"

Teksti on siis kirjoitettu siihen aikaan, kun Matti Nykänen napsi olympiavoittoja liukuhihnalla, lamaa ei vielä ollut ja kaikki oli mahdollista.

 Facebookista pöllähti tällainen vanha haaste, ja siihen vuonna 2009 kirjoittamani vastaukset. Ei se elämä siitä oo kauheesti muuttunut :) Ideana on siis vastata kysymyksiin omasta kirjahyllystä löytyvien kirjojen nimillä. Kas tässä silvuplee:

Oletko mies vai nainen?
Bella Donna (Kaari Utrio)

Kuvaile itseäsi.
Nimeni on Isbjörg. Olen leijona (Vigdis Grimsdottir)

Kuinka voit?
Länsirintamalta ei mitään uutta (Erich Maria Remarque)

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Runoilijan talossa (Helena Sinervo) TAI Täällä Pohjantähden alla (Väinö Linna)

Mihin haluaisit matkustaa?
Valosta valoon (Vigdis Grimsdottir) TAI Takaisin Muumilaaksoon (Tove Jansson) TAI Lontoo kutsuu (Hannu Tarmio)

Kuvaile parasta ystävääsi.
Kukkien kuningatar (Pirkko Liitiä)

Mikä on lempivärisi?
Häivähdys punaista (Erkki Tuomioja) TAI Veden väri (James McBride)

Millainen sää on nyt?
Maa on syntinen laulu (Timo K. Mukka)

Mikä on mielestäsi paras vuodenaika?
Patriarkan syksy (Gabriel Garcia Marquez) TAI Vaarallinen juhannus (Tove Jansson) TAI Tiheikön väen vuodenajat (Jill Barklem)

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Siveysoppia kauniille tytöille (Alexander McCall Smith) :D

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Politiikkaa (Adam Thirwell)

Millainen parisuhteesi on?
Sadan vuoden yksinäisyys (Gabriel Garcia Marquez) TAI Tokio ei välitä meistä enää (Roy Loriga) TAI Kunpa joku odottaisi minua jossakin (Anna Gavalda)

Mitä pelkäät?
Kallonmittaajia ja skinejä (Isaksson & Jokisalo)

Päivän mietelause?
Ei hunningolle tänään (Alexandra Fuller)

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Tartu hetkeen (Virve Sammalkorpi)

Miten haluaisit kuolla?
Tuulen viemää (Margaret Mitchell)

Mottosi?
Vallankumous! (Mark Almond) 

Luen paljon, mutta valitettavasti en juurikaan runoja. Kun luen runoja, ovat ne enimmäkseen vanhempia ja niistä muutamista kokoelmista, jotka löytyvät omasta kirjahyllystä. Saarikoskea, Holappaa, Ihalaista, Södergrania, Valaa. Minulla ei siis ole oikeastaan hajuakaan, millaista runoa nykyään kirjoitetaan (joskus katselin Runoraatia, mutta tokkopa koko ohjelmaa tällä hetkellä tulee YleTeemalta). Etsin ihan muita juttuja, kun erään kansion välistä löytyi yksi lehdestä leikattu lappunen. Taisin siis tykätä runosta, kun olen sen halunnut säästää! Ja tässä asiassa makuni ei ole muuttunut, sillä tämä Petri Lasimaan runo puhuttelee minua yhä.Tietääkseni tämä ei tosin ole mistään kokoelmasta, mutta uusi runo se on kuitenkin, joten ehkä samassa yhteydessä voidaan puhua tästä runosta, nykyrunoudesta ja Runoraadistakin. Eihän modernista runoudesta pitävä ihminen, johon toisinaan maailman murheet sattuvat syvälle, voi olla pitämättä. Musta on ihanaa, että monet taitavat kirjoittajat osaavat pukea sanoiksi hankalia asioita ja harrastaa vähän intertekstuaalisuutta ja muita hienoja viittauksia. Osaanhan minäkin kirjoittaa, mutta en aina ihan siten, kuin haluaisin.

 Listaanpa tähän viime vuoden ja tämän pienoisen vuodenalun kutkuttavimpia asioita. Koska listojen tekeminen on niin perin juurin mukavaa.

 Kun omassa elämässään kohtaa jotain, näkee samaa pian kaikkialla.

Ehkä juuri sen vuoksi tuntuu siltä, kuin maailma olisi täynnä maailmasta erkaantuneita pahoinvoivia miehiä, ehkä olen alkanut kiinnittää tähän ihmistyyppiin viime aikoina huomiota entistä enemmän.  Yhtäkkiä kaikki lukemani kirjat pursuavat tähän laveaan muottiin sopivia hahmoja. Tv-sarjojen puolelta sellainen on ainakin Mad Men -sarjan päähenkilö Don Draper, jolla tuntuu olevan miljoona ongelmaa elämässään eritoten itsensä kanssa - hänen ratkaisunsa ovat pitkät työpäivät, kosteat lounaat, viina viina viina ja loputon jono naisia joihin langeta yhdeksi yöksi. Eräässä jaksossa Don itse alkaa kirjoittaa päiväkirjaa ja sanoo "Minun on saatava tunteeni kontrolliin."

Kirjojen sivuilla olen tutustunut useampiin, aivan viime aikoina. Viime kirjoituksessanikin mainitsen heistä pari: Viimeiseen hengenveeton -kirjan Lucas, Alkulukujen yksinäisyyden Mattia. Samaan sarjaan menevät tietysti myös Kjell Westön useat hahmot, ainakin Missä kuljimme kerran -teoksen Eccu Widing sekä nyt lukemani Älä käy yöhön yksin -kirjan Ariel. Samantyyppisiä hahmoja löytyisi kenties mistä tahansa, mutta jotenkin tuntuu silti siltä, että tällaisen maailman ja ennen kaikkea oman sisäisen elämänsä runtelemat ihmiskuoret olisivat hyvinkin muodikkaita. Tai ehkä on vihdoin sopiva aika näyttää myös miehet haavoittuvaisina? Useimmilla pohjalla omaan synkkyyteen on sota, joillain jotkut muut traumat. Pohjimmiltaan kyse lienee myös siitä, että pahoinvoivat ihmiset ovat vain niin kovin herkkiä, että sellaiseen pintaan osuu aina ja varmasti jotain, joka sivaltaa pahasti. Näin tulkitsen erityisesti Eccua, ja Westöhän kirjoittaa tämän kyllä myös suoraan auki.

Liekö asia samoin oikeassa elämässä, luultavasti. Sinänsä mielenkiintoista on sekin, että tällaisten hahmojen kanssa tuntuu siltä, kuin olisi oppinut itse paremmin ymmärtämään niitä tuttuja ihmisiä, jotka eivät aina jaksa olla (pinnallisen? luonnollisen?) iloisia, vaan jotka näkevät maailman ja elämän toisin, joille yllättävältä tuntuvat asiat ovat vaikeita ja joille on ihan turha sanoa, että "älä stressaa, mikset vaan ajattele positiivisemmin".

Koska ei se hitto vie ole siitä kiinni.

Sehän tietysti kirjoissa ja taiteessa laajemmin onkin parasta: kyky oppi uutta maailmasta, elämästä ja toisista ihmisistä, oppia tajuamaan niitä jotka eivät ole ihan kuten minä itse. Minä olen se, joka joka toinen päivä ajattelee että vitsit mikseivät kaikki tapa itseään kun maailma on niin kamala, ja toisina päivinä sitten ei saata olla ihastelematta ja huokailematta kaiken kauneutta.

Mikäpä sopisi tähän paremmin kappaleeksi kuin Herra Ylpön Mies murtuu. Olkoonkin, että Ylpöllä on lähinnä rakkaushuolia, vaikka useimmiten raskainta olapäillä on maailma ja elämä.

Itseasiassa minun piti linkata kappaleeksi Harvoin harjolla -tv-sarjan tunnuskappale Harvoin tarjolla. Kuuntelin sen juuri YouTubesta, ja kuunneltuani sen loppuun se alkoi soida radiosta - mitä magiikkaa! Elämän pieniä hassuja juttuja, joiden vuoksi tämä päivä on ollut minulle hyvä. Ja kah, tässä sekin vielä: (anteeksi S, joka tuskin voi edes katsoa näitä)

Tämän kappaleen on sanoittanut Liisa Akimof, ja rakastuin niin kappaleeseen kuten em. tv-sarjaankin kesällä 2009 (ensi-esitys tv:ssa vuonna 2008) eräiden epämukavien vaiheiden jälkeen katsoessani sarjan noin viikossa. Idyllisesti alkava sarja ja kappale päätyvät korniin lopputulokseen, kuvaan maailmasta, jossa hamutaan aina vain hienompaa, mutta täydellisyyttä ei löydy hienoista huoneista, vaan jostain aivan muualta.

 Olen se, joka siirtää asioita huomiseen mutta tekee ne lopulta. Tänään päivä meni puoliksi junassa ja puoliksi Kansallisarkiston tutkijasalissa istuen. Monen monta reissua on vielä tulossa, jotta todella ehtisin lukea kaiken sen, mitä pitää, sellaisella silmät sirrille laittavalla sadan vuoden takaisella kaunokirjoituksella kirjoitettuna, joskus se on hidasta joskus ei. Mutta fiilis oli osaltaan hieno. Ajatella, että niin paljon vanhoja kirjeitä päiväkirjoja lehtiä asiakirjoja lappusia ja muita on siinä ihan käden ulottuvilla, ajatella että joku elävä hengittävä ihminen on elänyt täyden elämän ja omalla kädellään kastanut kynänsä terävän kärjen musteeseen ja antanut oikealle kallistuvan käsialan luoda paperille kaikenlaisia lenkkejä ja kiemuroita, sen kirjoittaminen kesti ehkä hetken ja sen jälkeen hän meni ehkä juomaan kahvia tai nukkumaan tai lisäämään puita kakluuniin tai mitä tekikin, mutta tuskin hän ajatteli, että nyt minä valuttaisin omia sormiani pitkin sitä samaa paperia ja lukisin analysoiden niitä kirjainten kiemuroita ja haistaisin sen paperin hajun.

Ja siinä takanani istui mies, joka tutki mitä asiakirjoja tutkikin, ja kertoi naiselle joistain sota-arkistoista ja mitä säilytetään täällä, mitä muualla, mitä Venäjällä tutkijoilta tietämättömissä ja kertoi naiselle tuhotusta hautausmaasta ja Neuvostoliitosta, enkä mä oikein osannut keskittyä siihen, millaista summaa Albin Savola juuri siinä tekstissä pyysikään korkea-arvoista ja kunnioitettua Suomen Lähetysseuraa hänelle Ambomaalle lähettämään härkävankkureihin.

Junanvaunut olivat onnekkaan tyhjiä, joten saatoin levittäytyä kahdelle penkille ja lukea kaikkien tarpeellisten ja hyödyllisten tenttikirjojen ja gradukirjojen sijaan hiukan erästä romaania, Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyyttä, josta sain kerran kaverilta hiukan vihiä. Harvoin lukee kirjaa, jota lukee niin nopeasti, joka on jaettu niin lyhyisiin kappaleisiin, joka tuntuu välillä nuortenkirjalta mutta kertoo samalla niin paljon ja niin synkistä asioista, ettei se ole nuortenkirja ollenkaan. Giordano on mestarillinen siinäkin, kuinka hän aiheuttaa minulle joka kerran fyysisesti kuvottavan olon, kun toinen päähenkilö vain suunnitteleekin leikkaavansa käteensä jälleen kerran syvän haavan vaikka lasinsirulla tai terävällä lyijykynällä.

Aiheesta tulee jokseenkin ja näin loppua kohden aika paljonkin mieleen erään toisen ystävän minulle suosittelema ja viime kesänä lukemani uutukainen Anne Swärdin Viimeiseen hengenvetoon. Molemmissa romaaneissa pääosissa ovat samanikäiset, pääosan kirjasta teini-ikäiset tai nuoret aikuiset tyttö ja poika, joiden suhde on jännittävän problemaattinen, ilman toista he kaikki ovat yksin, heillä on vain tämä toinen puolisko, eikä kellekään ole aivan selvää, onko suhde ystävyysrakkautta, romanttista rakkautta vai jonkinlaista riippuvaisuutta siitä ainoasta, joka on. Swärdin kirja sijoittuu Ruotsiin, Giordanon Italiaan. Kaikki ovat ulkopuolisia kummallisine perheineen ja omine tragedioineen, jokainen on lopultakin maailmassa aivan yksin.

En paljasta enempää, mutta jos kuulostaa kiinnostavalta, voin suositella.

Kuten voin suositella myös Missä kuljimme kerran -romaania, vaikka aluksi en siitä pitänytkään. Mainitsin kirjan viimeksikin, mutta se ansaitsee tämän toisenkin kerran. Se kasvoi loppua kohden yhdeksi merkittävimmistä kirjoista, joita olen lukenut - ja olen minä muutaman romaanin elämäni aikana sentään lukenut - enkä olisi millään halunnut sen loppuvan samalla, kun se oli pakko lukea nopeasti loppuun saakka. FST5:llä tuleva 6-osainen tv-sarja on myös hyvä, siinä parasta on kenties musiikki, joka näyttelee kyllä oman roolinsa myös kirjassa. Mutta tietysti kirja on parempi, niinhän ne aina ovat. Olihan kuvitellut henkilöt aivan erinäköiseksi, jätetäänhän sarjassa monia tapahtumia väliin ja painotetaan (mielestäni) ihan väärällä tavalla joitain muita tapahtumia sekä ajanjaksoja.

Mutta en oikein voi kuin ihailla Kjell Westöä mitä suurimmin, sillä paitsi että kirja on mukaansatempaava (ainakin ensimmäisen 100 sivun jälkeen, niin ainakin minun ensimmäisellä lukukerrallani), täynnä uskottavia henkilöitä, rakenteeltaan mielenkiintoinen ja aiheeltaan juuri kuin minulle kirjoitettu, huomaa siitä myös sen, kuinka paljon taustatyötä Westö on kirjaansa tehnyt. Historiallisen romaanin kirjoittaminen ei ole lainkaan yksinkertaista, jos siitä haluaa uskottavan, uskon sen. Vaikka menihän Westöltä kirjoittamiseen usemapi vuosi, en ihmettele. Ja niin: Westö onnistuu sanomaan jotain myös ihmisenä olemisen syvimmistä virroista ja jokaisesta ajasta, vaikka hän kirjoittaakin vain eräistä ajanjaksoista.

Tämäkin "kuullaan" ainakin Missä kuljimme kerran -romaanissa, sarjasta en osaa sanoa, kun viimeinen jakso on tuloillaan vasta huomenissa.

Ja niin, mielestäni se sarjan tunnusmusiikkina (ainakin lopputeksteissä) soiva jonkun miehen laulama ruotsinkielinen kappale on aivan värisyttävän hyvä, ehkä ainakin tämän yhteytensä vuoksi. Jos joku osaa antaa siitä tarkempia koordinaatteja (esittäjä, nimi tai muuta), niin otan ne vastaan riemumielin :)

 Jouluihmisenä kyseinen loppuvuoden juhla tuntuu joka vuosi kiiruhtavan kovin nopeasti ohitse, mutta toisaalta ei kai voi sanoa joulun olevan vielä kokonaan ohi: uusivuosi, loppiainen ja nuutinpäivä vielä edessä. Itse ostin alennusmyynnistä jo ennen joulua ihailemani tekokuusen ja se saa yhdessä enkelikellon (ks. edellinen postaus), tonttujen ja kynttilikön kanssa koristaa kotiani ainakin vielä hetken. Tapaninpäivänä myrsky laittoi Salon sekaisin, ja paha siellä on yhä tilanne - tuhansia kotitalouksia ilman sähköä neljättä päivää. Lapsuudenkodissani ei mikään toimi vieläkään, toivottavasti edes ensi viikolla saisivat sähkölinjat korjatuiksi.

Tuntuu tällaisina hetkinä typerryttävältä, kuinka haavoittuvaksi yhteiskunta on viime vuosikymmeninä rakentunut, kun aivan kaikki pyörii sähköllä ja sen ympärillä. Harmillisinta on kännykkäyhteyksien ja muun tietoliikenteen katkeaminen. Ja miten totaalinen on tuho vaikkapa maanjäristysalueilla, jos sähköjen ja vedenjakelun katkeamisen lisäksi sortuvat talot ja infrastruktuuri? Et niin. Ehkä päivien sähkökatko voi olla paikallaankin joskus siinä mielessä, että ihmiset osaisivat suhtautua arvostavammin ja kriittisemmin nykyelämäänsä. Vaikka eihän näin laajoja sähkökatkoja heti Helsinkiin saataisi, haja-asutusalueilla monilla onneksi on varaavat takat, kiukaat, sahat ja maalaisjärkeä.

Toivotan jaksamista kaikille niille sukulaisille, joiden taloon johtavan sähköjohdon on lyönyt maahan yksi mänty ja yksi kuusi. Ja kaikille muillekin.

* * *

Joskus ehkä vuosi sitten luin Kjell Westön kirjan Leijat Helsingin yllä, ja pidin siitä ihan hirmuisesti. Sen jälkeen aloin lukea samaisien kirjailijan Finlandiallakin palkittua ja muutenkin ylistettyä Missä kuljimme kerran -romaania, mutta se jäi kesken jossain puolivälin paikkeilla, koska siinä ei tuntunut tapahtuvan juuri mitään enkä muutenkaan päässyt vauhtiin sen kanssa. Kesällä ostin tuon kirjan tästä huolimatta kirpputorilta kahdella eurolla (korkkaamattoman näköinen kovakantinen opus, ihan hyvä löytö) ja nyt joululomalla aloin lukea kirjaa uudelleen - osittain kirjasta tehdyn elokuvan ja nyt FST5:llä esitettävän sarjan innoittamana. Jostain syystä olenkin nyt innostunut tuosta kirjastan, vaikka välillä lukemista vaivaavat samat ongelmat kuin aiemminkin. Ja koska kirjan alun lukemisesta on niin paljon aikaa, menen välillä henkilöissä sekaisin, enkä muista varmasti kuka nyt oli kenenkin sisko veli isä äiti vaimo serkku.  Mutta voin silti (vihdoinkin!) suositella kirjaa! Sitä ei melkein malttaisi laskea käsistä :)

Ja suosittelen samaten toisen mahdollisuuden antamista.

Useimmiten se toimii.

Kuva lisätty 30.12.2011

Jouluviikko, ihana! Tämä jouluihminen on innoissaan. Olen juuri se, joka ei malta odottaa ennen joulua saatujen lahjojen avaamista jouluaattoon vaan tekee sen heti. Niin lapsellista, tiedetään.

Linnan juhlissa katselin että kuka on tuo parraskas mies, kamalan tutun näköinen muttei kuitenkaan niin tuttu kuin vaikka Mikael Granlund tai Michael Monroe. Oisko joku kirjailija? Taitelija? No sehän oli kirjailija Tuomas Kyrö, jonka teosta Mielensäpahoittaja olen kuullut kuunnelmana radiosta Antti Litjan lukemana, sekä eräs ystäväni on tätä kirjaa kovasti suositellut.

Siilin eleganssin ohella muun muassa Mielensäpahoittaja (2010) löysi tiensä pääkirjaston palautettujen hyllystä minun loputtomaan kirjakasaani. Sitä on jaksanut lukea hyvin, koska kirja koostuu kolmesivuisista lyhyistä teksteistä, joita lukee illalla ennen nukahtamista mentaliteetilla "No jos yksi vielä, jos jos vielä yhden jaksaisi, jos sittenkin vielä..."

Tässä yksi suosikeistani toistaiseksi.

"Kaksi pakettia

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun taas oli tämä että kaksi pakettia per talous. Mistä ne sen siellä kaupassa tietävät, ketkä kuuluvat samaan talouteen? Ihan hyvin voi mies ja rouva ja lapset mennä eri jonoihin ja jokainen ostaa ne kaksi pakettia. Kyllä ei meinaa mahtua farmariauton takaosaan kaikki paketit. Kyllä isäihminen hymyilee siinä sitten partaansa, että jopas huiputin kauppiasta, montako euroa säästin ja taas voi ostaa valkosipulijuustomaustettuja makkaroita pihagrilliin.

Lapset saisivat ostaa kahvia, jos ne joisivat sitä. Mutta kun ne juovat kolaa, ja sitruunasuudaa esimerkiksi menisi kymmenen pulloa, jos niille antaa pillin. Muuten kapinoidaan ja potkitaan yskänlääkettä ja piimää ja kotikaljaa vastaan, mutta pillin kanssa menee vaikka soijakastike.

Ehkä niitten lasten sittenkin pitäisi opetella kahville, koska ovat niin väsyneitä aina aamuisin. Minunkin pojantyttäreni, vanhin niistä kolmesta, valittaa kamalan aikaista herätystä jos koputan kahdeksalta oveen. Se roikottaa päätään ja miettii laittaako murojensa päälle neljä vai viisi lusikallista sokeria. Ei ollut muroja kun minä olin sen ikäinen, oli ruispuuroa. Ei ollut sokeria kun minä olin viisitoista, oli puolukoita. Ei ollut lomia kun minä olin viisitoista, oli kolmas työpaikka tukkia uittamassa.

Entä minkä tähden se on aina Juhla Mokkaa se mitä saa kaksi per talous? Eikö voisi olla Presidenttiä, siinä on vielä kiiltävämpi ja repisevampi kuori? Sitä kun tarjoaa vieraille, niin ajattelevat että kyllä in tuollakin säästöjä, hyvin elänyt kun on Presidenttiin varaa. Eikä edes olisi, olisi vain kolmekymmentä pakettia per talous komerossa odottamassa.

Entä minkä tähden ne ovat niin samanlaiset ne paketit pannujauhatuksessa ja suodatinjauhatuksessa? Minkä takia meidät houkuteltiin seitsemänkymmentäluvulla hankkimaan keittimet, kun pannussa saa samassa ajassa paremmat sumpit? Kyllä ei usein ymmärrä.

Entä mitä se tarkoittaa, että ei jälleenmyyjille? Pelkääkö ne, että jälleenmyyjä ostaa kaikki paketit pikkuhiljaa perheensä kanssa, luikertelee kassalta kassalle ja myy kaupan pihassa kalliimmalla? Oletteko te siellä Prisman ja Citymarketin johdossa Helsingissä vai muuten vain idiootteja? Entä jos jälleenmyyjä haluaa ostaa itselleen sen kaksi pakettia omaan talouteen? Eikö se saa silloinkaan ostaa?

Mitä sitten siitä, jos jälleenmyyjä jää kiinni? Mistä jälleenmyyjän tunnistaa? Onko niillä pitkä takki ja pälyilevä katse? Minä esimerkiksi tunnen Kolehmaisen Unskin, joka on jälleenmyyjä ja ihan reilu kaveri vaikka saattaa juoda perjantaisin neljä pulloa keskiolutta.

Kyllä ei enää niin huvita mikään.

PS. Minä tein karkaustestin. Pistin sitä pannukahvia keittimeen ja keitinkahvia pannuun. Kyllä ei huomannut mitään eroa, samaa myytte, mutta jekutatte hyväuskoisia ihmisiä. Laitan tästä kortin Kuningaskuluttajaan, saavat tulla tutkimaan paremmin. Epäilen, että samasta myllystä vain valutetaan kallista kahvia erinäköisiin pusseihin. Eniten nykymaailmassa tienaa se tarratehdas, joka myy erilaisia tuotemerkkejä sille ihan yhtä ja samaa kahvia taikka dikipoksia valmistavalle virmalle."